sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Postaushaaste: Miten minusta tuli ratsastaja?



Minulla ja siskollani on yhdeksän vuotta ikäeroa. Kun minä synnyin syksyllä 1992, siskoni aloitti ratsastustunnit Merjan tallilla Koski TL:ssä. Hevosharrastus on siis tavallaan ollut osa perheeni elämää siitä asti kun synnyin. Voisi jopa sanoa, että olen kasvanut tämän lajin parissa.


Bulleri


Pörröiset Merjan tallin shetlanninponit kiehtoivat melko pienestä pitäen ja ensimmäisen kerran pääsin Bulleri-ponin selkään kolmevuotiaana. Sen jälkeen kuulemma kinusin aina katsomaan tai hoitamaan poneja, kun haimme siskoa tallilta viikonlopun tai leirin jälkeen. 6-vuotiaana pääsin ratsastustunneille ja siskolleni ostettiin suomenhevosemme Suhilo.

Siskoni Sulon kyydissä. Minä opettelemassa ratsastusta shetlanninponi Petterillä. Meillä oli vain yksi kypärä :/

Sulon kaveri Vinha ja Sulo alkuaikoina


Ensimmäisiä opiskeluvuosiani lukuun ottamatta elämässäni ei ole aikaa, jolloin en olisi säännöllisesti ratsastanut aloittamisen jälkeen. Ala-asteen puolessa välissä harrastaminen oli koetuksella, sillä onnistuin kehittämään ylivoimaisen pelon laukkaamista kohtaan tiputtuani useamman kerran saman tunnin aikana. Tallia vaihtamalla pelko kuitenkin hälveni. Helpommilla poneilla ratsastaminen kasvatti itsevarmuutta ja tasapainoa, eikä laukka enää jännittänyt.

Sulo siirtyi minulle, kun olin 13-vuotias. Siskoni kiinnostus lajiin oli jäänyt ja minä otin äitini kanssa päävastuun hevosen hoidosta. Sulolla kävi yläasteaikoinani osaavia vuokraajia ja siskonikin ratsasteli silloin tällöin. Mietimme Sulon myyntiä paljon noina aikoina, mutta lopuksi kukaan ei ollut valmis myymään suomenhevosta, josta oli tullut perheenjäsen. Sulo ei ole koskaan ollut minun tyyliseni hevonen, vaan siskoni. Se oli osasyy siihen, miksi Sulon myyntiä pohdittiin.  

Tämä kuva löytyy myös sukupostista, mutta on minulle lähetty kuvaajan toimesta joskus vuonna 2007


Toisen kerran harrastukseni koki aallonpohjan, kun Sulolta meni vasen takajalka monen epäonnisen asian seurauksena. Sulo oli silloin yksityistallilla täysihoidossa ja meidän piti startata koulua ensimmäisen kerran kunnolla. Sitä varten oli treenattu tosissaan ja olin ratsastuksellisesti siinä tilanteessa että osaaminen ja itsevarmuus olisivat riittäneet kisakentille. Samasta jalasta meni ensin jännetuppi, jota hoidettiin mm. sähköllä klinikalla. Seuraavaksi jalasta pamahti hankoside ja surkeiden sattumusten vuoksi vielä rengasside revähti. Tässä kohtaa tuli mitta täyteen, Sulo siirtyi kotitalille toipumaan ja samassa kisahaaveet jäivät.

Sulon toipilasajoilta


Lukioajat menivät Väpää kouliessa ja Suloa kuntouttaessa. Into itsensä kehittämiseen ja valmentautumiseen katosi. Onnettomuuksien seurauksena, ei ollut hevosta eikä puitteita jatkaa. Sulon kuntoutuminen kestikin suurin piirtein siihen asti, että lähdin opiskelemaan. Koulu/estetreenit hienoissa puitteissa vaihtuivat pitkiin maastolenkkeihin ja kevyeeseen ratsastukseen kotikentällä.


Opiskelujen alkuajat menivät näissä tunnelmissa (tosin kypärä päässä!)


Uuden elämänvaiheen ja uuden paikkakunnan myötä ratsastusharrastus muuttui satunnaiseksi viikonloppupuuhaksi, eikä kiinnostustakaan lajiin ollut samalla tavalla. Pari vuotta sitten mietin syvällisemmin elämääni ja sitä mitä haluan tehdä. Ratsastus ja hevoset olivat edelleen tärkeässä osassa ja päätin aloittaa ratsastamisen aktiivisemmin uudelleen. Ratsastajan identiteettini oli hukassa ja sen löytäminen vei vuoden ratsastuskoulun tunneilla.


Viitaniemen suokit :)


Nykyään tiedän selkeämmin mitä haluan tältä lajilta. En ajattele, että kaikki pitäisi saada heti, vaan olen oppinut ymmärtämään kuinka pitkä ja kivikkoinen polku päämääräni saavuttaminen voikaan olla. Se ei tosin haittaa, koska ratsastajana ei voi koskaan olla valmis. Tällä historialla minusta on tullut tällainen ratsastaja. 

Mietin välillä, mitä jos en olisikaan alkanut lapsena pelätä laukkaamista? Mitä jos olisimme myyneet Sulon ja ostaneet juuri sen minun hevoseni? Mitä jos Sulo ei olisikaan loukkaantunut? Mitä jos olisin treenannut aktiivisesti koko opiskeluaikana? Mitä jos en palaisi opiskelemaan vaan ostaisin hevosen nyt? Olisinko parempi? Olisinko osaavampi? Olisinko varmempi? Ehkä olisin, mutta tämä on minun ratsastushistoriani.


postaushaaste-1



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti